Minne ne päivät karkaa..

Ja taas vierähti viime päivityksestä viikko.. Ei sinänsä, tällä menolla tulossa on ainakin 52 päivitystä! No sitten viime päivityksen on koettu yhtä sun toista ja saatu jotain näkyvääkin aikaiseksi..

Perjantaina vuokraisimme auton, jotta E ja L voisivat tulla katsomaan H:n touhuja lauantaina, mutta Australialaiseen tapaan, suunnitelmat muuttuivat rikkinäisten kulkuneuvojen takia ja H päätyi matkalle tällä kertaa ilman E:tä ja L:ää. Matkalla kotiin autovuokraamosta kävimme testaamassa Australialaisen Ikean lihapullat, ja kotoisiltahan nuo maistuivat. Päätimme että aina kun tulee kova koti-ikävä menemme Ikeaan lounaalle.

Perjantai illalla H siis lähti kahden paikallisen huimapääystävänsä kanssa kohti n. 100km päässä sijaitsevaa Yorkia koettelemaan tiistain ja torstain koulutuksessa saatuja oppeja. E ja L halasivat H:ta ja kertoivat kuinka ihana oli ollut olla ystäviä ja toivottivat hyvästinsä. Tämän jälkeen H lähti matkaan, E ja L jäivät viettämään rauhallista koti-iltaa. Matkan Yorkiin piti kestää reippaan tunnin mutta perille päästiin vasta kolmen tunnin päästä lähdöstä, yhden epäonnekkaan risteyksen ohituksen jälkeen.. Öinen valaistus kaupungin ulkopuolella on vähäistä joten tästä pimeydestä johtuen Yorkin tähtitaivas oli kuin satukirjasta. H ystävineen raahasi makuubunkkerin patjat pihan nurmikolle ja nukkui yönsä taivasalla. Aamulla H aloitti rankan käytännön harjoittelun ja puolen päivän jälkeen kiipesi ryhmästään ensimmäisenä koneeseen. Nousu 14000f (4,2km) korkeuteen kesti n. 10 minuuttia jonka jälkeen ohjaaja veti H:ta hihasta ja ilmoitti että on aika. Ovet avautuivat ja kaksi ensimmäistä miestä kierivät ulos koneesta. H konttasi ovelle, vilkaisi ohjaajaansa ja luvan saatuaan hyppäsi ulos koneesta, toisen ohjaajan roikkuessa lahkeessaan ja hihassaan. Toinen ohjaaja tarttui kiinni toisesta lahkeesta ja hihasta samalla kun H mietti mielessään "Miksi hitossa mä hyppäsin yksinäni, oma-aloitteisesti täysin toimivasta koneesta ulos, joku random reppu selässä?!" Muutaman sekunnin kuluttua kuitenkin H sai ajatuksensa kasaan ja suoritti pudotuksen ajalle annetut tehtävät. Meteli pudotuksen aikana oli niin kova että vaikka huusi niin kovaa kuin ääntä kurkusta lähti, ei omaa ääntään kuullut.. 6500f korkeudessa oli aika avata varjo, ohjaajat loittonivat ja H repäisi varjon auki, tunsi riuhtaisun, vilkaisi ylös ja suureksi ilokseen havaitsi varjonsa olevan täydellinen! Syvän huokaisun jälkeen voi hetken nauttia korvia hivelevästä hiljaisuudesta kunnes oli aika etsiä ohjaaja, jonka opastuksella turvallinen laskeutumispaikka paikannetaan. Laskeutuminen sujui hienosti jaloilleen, vaikkakin välittömästi varjon nykäistessä taakse päin pyllähtäen. Ohjaajat kehuivat H:n ensimmäistä hyppyä erinomaiseksi, kurssitovereistaan parhaaksi!

H:n opetellessa lentämään E ja L suuntasivat AFC (Australian Football Club), peliin. Lempinimeltään tätä ihanuutta kutsutaan footyksi, ihanuutta siksi, että pelaajajilla on päällään todella lyhyet sortsit ja hihattomat paidat. Voisi tietysti kuvittella, että pelaajilla on niin vähän päällään vain siksi, että myös naiskatsojia saataisiin paikalle, mutta näin ei kuitenkaan ole. Todellinen syy on, että kyseisessä lajissa saa repiä vaatteista estääkseen toista pelaajaa. L ja E pääsivät myös kuvaan jonkun "tyypin" kanssa, joka jakoi nimikirjoituksia. Ilmeisesti siis kyseessä oli joku pelaaja, mutta mistäs tytöt sen olisivat voineet tietää. Itse peli oli kokemus, täysnäinen katsomo, niin iso kenttä ettei toiseen päähän meinannut nähdä sekä tietysti mahtava meininki, koska kotijoukkue, Fremantle Dockers, voitti. Footyn jälkeen kun Noora pääsi töistä, suuntasivat tytöt kylille.

Myöhään lauantai-illalla E:n, L:n ja Nooran jo lähdettyä kotoa, H saapui kotiin ja ilokseen havaitsi että ovet olivat lukossa eikä avainta ollut.. Onneksi kuitenkin yksi yläkerran ikkunoista oli auki, joten H:n onnistui murtautua taloon lyhyen katolla kiipeilyn jälkeen. H meni nukkumaan ja koki hauskan herätyksen keskellä yötä kun kolme ihanaa ystävää hyppäsivät hänen sänkyynsä ilmoittamaan että he ovat tulleet kotiin. Tytöillä oli paljon kerrottavaa menneestä illasta, varsinkin taksimatkasta kotiin. Taksikuski yritti huijata tyttöjä kääntymällä monesta risteyksestä väärään suuntaan, mutta koska tytöt olivat skarppeina, taksikuski ei pystynyt tyttöjä huijaamaan. Viimeinen pisara oli kun taksikuski yritti kääntyä viimeisestä risteyksestä väärin, joten Noora huudahti kuskille: "Kiitti, me jäädään tähän". Kuski teki työtä käskettyä ja pysäytti keskelle risteystä, jolloin tytöt saivat hyvän idean maksaa potut pottuina, kerätään kolikoista 32,60 dollaria mitä taksi maksoi. Tytöt sitten varsin hitaasti laskivat kolikoitaan, viimein kolikot olivat kasassa taksin edelleen seistessä keskellä risteystä, kunnes Noora totesi kohtalokkaasti: "Eikä, me laskettiin väärin. Noh, saat 20 centtiä tippiä".

Sunnuntaina oli perinteisen Sunday Sessionin aika.

Maanantaina H, E ja L lähtivät hoitamaan asioita vuokra-autollaan. Ajelimme Perthiä ristiin rastiin pyrkien löytämään paikkoja ilman navigaattoria ja päädyimme Mullaloo nimiselle ranta-alueelle lounaalle. Lounaan jälkeen lähdimme hakemaan Nooraa töistä ja käymään ruokakaupassa ostamassa jotain "pientä" päivälliseksi. Kotiin päästyämme mukaan oli tarttunut 5 hengelle neljä kiloa grillattavaa ja ainakin muutama kilo salaattitarpeita. Päivällisseuraa oli kutsuttava, joten Soz lapsineen riensi avuksemme BBQ illalliselle.

Tiistaina H lähti Sozin ja tämän lasten kanssa hoitamaan tulevaan työpaikkaansa liittyviä asioita, E ja L suuntasivat Scarborough nimisellä alueella sijaitsevalle turistien ja surffareiden suosimalle uimarannalle. Aallot olivat ehkä jopa liian korkeat tytöille, koska tytöillä meinasi tulla pienen pieni pakokauhu selvitessään meren kuohunassa, mutta fiksuja kun olivat, suuntasivat tytöt takaisin hiekalle vain nauttimaan kauniista näkymästä.

Keskiviikkona H lähti kurssille suorittamaan rakennustyömaalla tarvittavaa White Cardia, joka vastaa suomalaista rakennustyömaan turvallisuuskorttia. Kurssin jälkeen H hankki itselleen työkengät ja kypärän ja suuntasi keskustaan palauttamaan vuokra-autoa ja tapaamaan E:n ja L:n. Päätimme mennä lasilliselle keskustassa sijaitsevaan C Restaurant nimiseen hienostomaiseen näköalaravintolaan, jota oli kehuttu jopa turistioppaissa. Pettymys oli suuri. Näköalat olivat kyllä hienot ja ravintolakerros pyöri Näsinneulamaisesti mutta ravintola itse oli nähnyt parhaat päivänsä. Lämmin, melkeinpä kuuma kierrekorkkipullollinen viini tarjoiltiin likaisista ja naarmuisista laseista ja tilaamamme juustolautanen oli ennemminkin vitsi kuin hienostoravintolan listalla tarjottava annos. Palvelu oli hidasta ja melko tökeröä. Lasilliset juotuamme ja ravintolan kierrettyä kokonainen kierros siirryimme muualle lounaalle. Tapasimme töistä päässeitä ystäviä ja hyppäsimme heidän kyytiinsä. Päivä oli epävakaa mutta päätimme silti käydä King's Parkissa. Heti puistoon päästyämme alkoi sataa, joten jatkoimme matkaa rannikolle, City Beach nimiselle rannalle. Auringonlaskun ja sateen koristama meri kuohui ja seurasimme hetken sateessa ja parimetrisissä aalloissa taistelevia surffareita ennen kotiin lähtöä.

Torstaina H aloitti ystävämme Sozin hänelle järjestämän työn rakennustyömaalla, ns. spotterina. Spotterin tehtävä on yksinkertainen ja erittäin hyväpalkkainen. Rakennuksen katolle, 244m korkeuteen asennetaan valokylttejä, joten asennuskohteen alla tulee olla tyhjä alue, johon ei työn aikana saa mennä jos vaikka jotain sattuisi putoamaan maahan. Spotterin työ on valvoa tätä aluetta ja pitää se tyhjänä.

H:n "paiskiessa" töissä, E ja L suorittivat heidän White Cardinsa, sillä heillekin oli töitä tarjolla samalla työmaalla. E:n ja L:n White Card -kurssi taisi olla paljon huvittavampi kuin H:n, sillä H oli aiemmin sanonut, että se oli tylsää eikä juuri mitään muuta. E:n ja L:n kurssin veti thaimaalainen tyttö, joka puhui täydellistä englantia. Tyttö puhui kurssin alkuun n. 3 minuuttia, jonka aikana hän kertoi toisen monistepinon sisältävän vastaukset ja toisen kysymykset, kysymysten perässä lukee vielä sivunumero, josta vastaus löytyy. Todella vaikeaa siis. Kurssivetäjä jatkoi kertoen kokeen olevan todella vakava, jonka aikana ei saa puhua, saati luntata. Kun tytöt rupesivat jo panikoimaan niin vetäjä jatkoi parhaalla mahdollisella thaikkuaksentillaan: "Joooooke! You can do iiiit!" Tytöthän meinasivat tippua tuoleiltaan, kunnes vetäjä vielä informoi kurssilaisia jos jollain on jotain kysyttävää: "Just call me!", ja lähti. Wasawasa? Kurssilla sattui olemaan myös eräs suomalainen poika, joten kolme suomalaista (kaikista seitsemästä osallistujasta) siellä yrittivät parhaansa mukaan selvitä kysymyksistä ymmärtämättä alan sanastoa ollenkaan. Mutta kaikki selvisivät kokeesta kunnialla, vaikkakin koetta ei oikeastaan edes tarkastettu, kortti käteen ja ulos.

Näistä tapahtumista on nyt jo muutama päivä, mutta kerrotaan siitä sitten taas seuraavassa päivityksessä lisää.

Ennen kaikkea anteeksi…

… ettei meistä ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Olemme olleet kiireisiä ja väsyneitä mutta nyt olemme vihdoin perillä ja kiire ja väsymys ovat takana. Toisena suurena syynä mainittakoon tässä kohtaa myös että internet yhteyden muodostaminen ei ollut helpoimpia tehtäviä, kunnes tajusimme että koneen voi asettaa käyttämään puhelinliittymän mukana tullutta internet yhteyttä. Nyt homma siis pelittää niin kauan kun liittymässä riittää dataa ja 3G toimii. Toisin sanottuna kaupungissa ok, down under in outback, not so much.

Lennot viimeisen päivityksen jälkeen sujuivat hitaasti mutta varmasti. Saavuimme Perthiin hieman myöhässä, muttei tuo haitannut sillä kyytimmekin oli paikalliseen tapaan myöhässä. Ensimmäinen ilta kulutettiin H:lle ja E:lle jo edellisellä kerralla tutuksi tulleella terassilla, hyvässä seurassa, elämänmuutoksen ihmeellisyyksistä, haasteista ja tulevista suunnitelmista jutellen.

Pitkäperjantai (eng. Good Friday), nykyisin Bad Fridaynä tunnettu seuraava päivä koitti ja aloimme suunnittelemaan päivän aikataulua. Tässä kohtaa tajusimme, että kaikki kaupat, huoltoasemat, kahvilat, baarit ja pubit ovat kiinni, joten suunnitelmat rajoittuivat reilusti. Uudelleen harkinnan tuloksena päätimme lähteä läheiselle hautausmaalle. Mitä muuta nyt kolme nuorta suomalaisnaista voisi ensimmäisenä haluta nähdä kuin hautausmaan! Tähän sentään löytyy edes muutama hyvä syy, sillä L oli erittäin halukas heti näkemään kenguruita ja krokotiilejä, joten paikalliset kertoivat että krokotiilejä täällä päin ei ole, mutta kenguruita on mahdollista nähdä kyseisellä hautausmaalla. Toisena syynä, tämä mainitsemamme hautausmaa on nimeltäänkin Pinnaroo Valley, Memorial Park, joten kyseessä on ehkä enemmänkin järisyttävän kaunis puisto, johon ihmiset ovat tavanomaisen hautakiven sijaan asettaneet erilaisia muistomerkkejä, puiston penkkejä, kiviä, puita tai yksinkertaisia muistolaattoja kävelypolun reunalle. Istuimme puiston reunalla n. 10 metrin päässä varjossa loikoilevista kenguista ja ihailimme niiden rauhallisuutta ihmisten läheisyydessä.

Kun riittävän monta kuvaa kenguista oli otettu, päätimme suunnata Hillary's Harbour nimiseen venesatamaan, joka on yksi Perthin turistien suosimimmista paikoista. Tästä syystä oletimme että täällä saattaisi olla edes joku paikka auki, ja olikin, mutta suureksi hämmästykseksemme pääsiäistä vietetään niinkin katoliseen tapaan (vaikkei väestöstä ole kuin n. 30% katolilaisia), ettei edes auki olleissa ravintoloissa myyty mitään alkoholia, ei edes ruokajuomana. Söimme siis nopeat lounaat venesatamassa ja suuntasimme ruokajuomille King's Parkiin, keskustan suureen näköalamuistopuistoon. Muutama 100 tai 1000 muutakin ihmistä oli varmaan huomannut saman ettei Bad Fridaynä ole muuta tekemistä kuin hengata ystävien seurassa rennosti ottaen, sillä puisto oli täynnä piknikin antimia nauttivia turisteja ja paikallisia. Meillä oli paikallisen ystävämme entisen packbackerin, nykyisen suomalaisen Australiassa, Nooran, aikoinaan lahjaksi saama suomalainen Mini-Mölkky peli, jonka ensimmäistä erän veivät paikalliset, ensikertalaiset ystävämme, mutta toisella kierroksella me näytimme suomalaiset kyntemme, kunnes joku random poika keskeytti pelimme ihastuttuaan pelinappuloihimme.

Lauantaiaamuna herättyään H lähti paikallisen ystävämme Sozin kanssa hakemaan hänen lapsiaan, joiden seurassa meidän oli tarkoitus lähteä Fremantleen (slangilla Freo) katutaidefestivaaleille. L ja E valmistautuivat kotona lähtöön ja jäivät odottamaan kyytiä, joka jostain syystä ei koskaan kuitenkaan saapunut. H ja Soz onneksi järjestivät L:n ja E:n seuraansa ja 30 minuutin junamatka Freoon alkoi. Junamatkalla nauroimme kuinka junan reitillä oli paikka nimeltä Rockingham, eli rokkaava kinkku, kuten L asian hienosti meille suomensi. Freo on pieni kylämäinen satamakaupunki meren rannalla Perthin läpi vievän Swan River joen alussa. Näimme useita erinäisiä todella taitavia ja hauskoja katutaiteilijoita ja tanssahtelimme katusoittajien tahtiin. Kävimme paikallisessa Little Creatures nimisessä panimossa lounaalla ja maistamassa panimon omaa tuotantoa. Lapset nauttivat panimon suuren suuresta hiekkalaatikosta, jonka hiekan L kertoi olevan kalankakkaa. Kiva. Panimossa oli myös "Baby Change" tila, eli taas hienojen suomennuksiemme jälkeen, huone johon voi jättää huonosti käyttäytyvän lapsensa vaihdettavaksi toiseen paremmin käyttäytyvään. "Lost in translation" on nykyään yksi suosikkiharrastuksistamme!

Sunnuntaina aamupäivä sujui rauhaisasti, sillä illaksi meille oli varattu liput Rosemount hotellilla järjestettyyn Australiasen hiphop musiikin tapahtumaan, jossa H:n ja E: ennalta tuntema Kat esiintyi. Kat oli mahtava, kuten viimeisikin E ja H muistelivat, ja ilta tuntui kuluvan ihan liian nopeasti sillä niin hauskaa meillä oli. Kotiin oli kuitenkin mentävä, joten hieno ilta ja ns. Sunday Session oli päätettävä. Maanantaina otimme rennosti ja tapasimme taas lisää vanhoja ja uusia tuttuja.

Tiistaina lähdimme heti aamusta hoitamaan asioita Morleyn kaupunginosassa sijaitsevaan kauppakeskukseen Galleria Centroon, jossa Noora työskentelee. Saimmekin paljon aikaiseksi, sillä onnistuimme avaamaan paikalliset puhelinliittymät sekä pankkitilit. Hauskaa on, että täällä kun ei tunneta ääkkösiä tai muutenkaan suomalaisia nimiä, H:n sukunimi on tästä lähin ilman ääkkösiä ja E:nkin tuntuu onnistuvan hienosti pudottaa ensimmäinen nimestä pois virallisista papereista. E ja L jatkoivat asioiden hoidosta tutustumaan kaupungin keskustaan, kun taas H aloitti kurssin, josta seuraa juonipaljastuksia myöhemmin.

Keskiviikkona kävimme Perhin eläintarhassa tutustumassa meitä mahdollisesti myöhemmin uhkaaviin käärmeisiin, hämähäkkeihin, krokotiileihin ja muihin toinen toistaan hauskempiin ja "kröhöm" omituisiin otuksiin. Tämän jälkeen nautimme illallisen Onnekkaassa Merimetsossa, eli paikassa nimeltä Lucky Shag. Torstaina melkein pääsimme kaupungin yhdelle tunnetuimmista rannoista, Colecottesloe (eli Coleslaw) asti, mutta heti kun meri oli näkyvissä, taivas meni pilveen ja tuli sen verran viileä ettemme uskaltaneet muuta kuin kastaa varpaat veteen.

Nyt Jukka Pojan säestämänä istumme taas tutulla terassilla ja hymyillen mietimme mitä kaikkea uutta ihanaa tämä vuosi vielä tuo tullessaan. Blogin kuvat tulevat taas vähän myöhemmin, eli keep posted.. :)

Auf Wiedersehen München

Matka on lähtenyt käyntiin. Kaikki ehtivät sunnuntaiaamuna linja-autoasemalle, jossa hyppäsimme bussiin ja suuntasimme kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Lentomme olivat ajoissa ja saavuimme aikataulun mukaisesti Müncheniin E:n siskon, Teijan ja hänen 10-vuotiaan tyttärensä Elenan luokse. Ensimmäinen ilta otettiin rauhallisesti, söimme hyvin ja eksyimme kuinkas sattuikaan, paikalliseen aussibaariin yhdelle.

Maanantaiaamuna L heräsi virkeänä klo 7.30 noutamaan lähileipomosta aamiaissämpylät ja muut tarpeet. H ja E hämmästelivät (eli kirosivat) että edellisenä iltana klo 8 aikaan heräämisestä oli vain vitsailtu ja tässä sitä oltiin. Aamukymmenen jälkeen olimme jo metrolla matkalla keskustaan ostoksille. L sai hienon ja kalliin läksiäislahjan "töistä", eli hän siis osti itse itselleen Freitag merkkisen repun, joka on tehty rekan pressuista ja turvavöistä! Perusnähtävyydet, jotka Münchenin keskusta tarjoaa tuli nähtyä ja turistikuvia otettua. Illalla Teija ja Elena halusivat viedä meidät syömään yhteen heidän suosikkiravintoloistaan, kiinalaiseen buffetravintolaan, jossa ylensyönti oli väistämätöntä. Maistoimme sammakonreisiä, "voikalaa", seepiaa ja "keltaisia laatikoita" (eli ananaspaloja, joita E ja H eivät tunnistaneet). Tarjolla oli kenguruakin. Joimme muutamat Mai Coladat ja Pina Tait (eli yhdistetty Pina Colada ja Mai Tai) ja suuntasimme vatsojemme kanssa takaisin keskustaan. Tämän illan jälkeen myös MC Hammerina tunnettu E ehdotti että menisimme "kaljalaiseen saksatupaan" Hofbräuhausiin, sillä hän koki että se on tärkeä osa baijerilaista kulttuurin tuntemusta. Ja niinhän tuo olikin. Paikalliset baijerilaiset kansallispuvuissaan soittivat, lauloivat ja joivat masseja eli litran olutkolpakoita sekä söivät pretzeleitä.

Kulttuurinnälkämme kasvoi, joten matka jatkui paikalliseen pikkukuppilaan, jonka aukiolon L huomasi oven takana seisovan mustan miehen valkoisen hammasrivistön loistosta. Ilman tätä hienoa oivallusta, olisimme jääneet taas paljosta paitsi. Asiakaskunta oli vähintäänkin mielenkiintoista, jos ei jopa ehkä hieman pelottavaakin, mutta rohkeina tyttöinä selvisimme taas kokemuksia rikkaampana. Tapasimme miehen, joka kysyttyämme mistä olet kotoisin vastasi että tarinani on TODELLA pitkä ja vaikea. Hänen biologinen äitinsä oli pohjoissaksasta kotoisin oleva turkkilainen, joka antoi miehen adoptoitavaksi kahden päivän ikäisenä. Ja suurinpiirtein tässä se TODELLA pitkä ja vaikea tarina olikin!! Tämän herran jälkeen seuraamme lyöttäytyi "dog from New York", jonka New Yorkilainen slangi oli niin hulvaton että olisimme voineet kuunnella hänen puhettaan nauraen pidemmänkin aikaa. Matka kotiin sujui ystävällisen taksikuskin kyydissä, joka samalla esitteli meille matkan varrella olleita turistikohteita.

Seuraavana aamuna palkkasimme itsellemme ruokapalkalla 10-vuotiaan matkaoppaan, Elenan, jonka kanssa suuntasimme Englischer Garteniin eli suureen puistoon keskellä kaupunkia. Ruokimme aamiaiselta jääneillä bretzeleillä pullasorsia ja vähän ohijuoksevia nelijalkaisia pullakoiriakin.

Päivä oli kaunis, aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta ja lämpöä oli ehkä 10 astetta. Tämä hieno kevätpäivä oli houkutellut jo innoikkaimmat auringonopalvojat puistoon alasti. WASS?? Puistossa me terveet lapset pääsimme keinumaan ja kiipeilemään puuhun. Löysimme puiston reunalla sijaitsevan jokeen rakennetun surffauspisteen luokse, jossa paikalliset hurjapäät pääsivät näyttämään taitojaan aallonharjalla. Joku alan harrastelijakin oli osunut sattumalta paikalle ilman varusteita, sillä ilman omaa lautaa, kalsarit jalassa ja aplodien saattelemana hän otti aallon haltuun.

Maistoimme paikallisia herkkuja kuten Döner kebapia ja spagettijäätelöä. Jäätelö paikassa koimme taas hauskoja hetkiä kun WCssä tarjolla oli asiakkaille käsirasvaa, joka sisälsi 5% ureaa! Seurasimme myös vierestä lastenpuistossa tapahtuvaa vilinää, kun poika kiipesi puuhun ja epäonnekseen putosi sieltä, jonkun naisen avittamana. Paikalle tilattiin hätään pillit päällä saapuva ambulanssi ja paareja kantavat ensiapuhoitajat, vaikka pojalla ei vaikuttanut olevan muuta hätää kuin kipeä ranne.  Poika kiipesi autoon ja sai kaipaamaansa hoitoa, mutta jäimme vahvasti siihen uskoon että putoamista avittanut nainen olisi ehkä apua kaivannut enemmän, ainakin tilanteessa kiukuttelusta ja dramatisoinnista päätellen. Nyt aina kun joku kuulee ambulanssin äänen, joku meistä huudahtaa että jossain on taas pudonnut poika puusta. Hurjan näköinenhän tuo tilanne oli, mutta poika oli kyllä tilanteen dramatisointiin nähden erittäin hyväkuntoinen. Münchner Freiheitilta lähdimme Olympiaparkiin, jossa H, L ja Elena saivat kokeilla sellaisia veden päällä kelluvia läpinäkyviä palloja, joihin mahtuu ihminen sisälle ja jossa kaatuu kokoajan, jos edes pääsee pystyyn. Tarkoitus siis olisi juosta kuten hamsteri juoksupyörässään mutta tuo nyt ei mennyt meidän osaltamme ihan suunnitelmien mukaan.

Kiipesimme (eli menimme hissillä) 185m korkeuteen Olympiatornin huipulle, josta näkymät kaupungin ylle olivat hulppeat, myös vilahdus alppien huipuista oli nähtävissä. Illan päätteeksi kävimme E:n suosimassa kreikkalaisessa ravintolassa, josta palasimme kotiin taas ähkynä vatsojemme kanssa. Kassit pakattuamme oli muutaman tunnin yöunien aika, sillä metro rautatieasemalle lähti aamuvarhaisella klo 5.07. Nyt matkaamme junassa Frankfurtin lentokentälle, josta matka jatkuu Perthiin.

Seuraavat päivitykset siis toiselta puolelta maailmaa.