Tiet erkanevat, mutta vain vähäksi aikaa..

Viime päivityksessä jätimme teidät, rakkaat lukijat, ihmettelemään jatkuivatko tyttöjen työt vielä ja mitä sitten tapahtui.. No tapahtui seuraavaa..

Mahdollisesta pitkästä viikonlopusta riemastuneina E ja L päättivät vuokrata auton ja suunnata miniretkelle Perthistä pohjoiseen, sillä aikaa kun H suuntasi taas melkeinpä jo perinteiseen tapaan Yorkiin. E ja L kulkivat rantaviivaa pisin pysähdellen mielenkiintoisissa (ja vähemmänkin mielenkiintoisissa) turistikohteissa, kuten drive thru kivipuistossa, sekä näkivät silmiä salpaavan kauniita rantoja. He ostivat matkalta hienon kartan, johon he merkkasivat pieniä, epämääräisiäkin merkintöjä kuvaamaan millainen vierailtu paikka oli. Plussat, miinukset ja lyhyet lauseet täyttävät rantaviivaa, joten oletettavaa on että kun reissu on tehty ei kartasta saa enää mitään selvää, mutta se on varmasti hyvä matkamuisto. Perjantai illalla E ja L saivat kutsun takaisin töihin, joten heidän retkensä päättyy suunniteltua aikaisemmin ja he suuntasivat takaisin kotiin. H oli jo ehtinyt lähteä Yorkiin, joten hänen täytyi kieltäytyä lauantain työvuorolta.

H saapui Sozin kanssa Yorkiin perjantai illalla ja sai lyhyen opastuksen aamun erikoishyppyä varten. Hypystä erikoisen tekee se että hyppy suoritetaan pienellä 5 hengen koneella 5000 jalan korkeudesta, tavallisesta ulostulosta poikkeavalla tavalla. Aamun sarastaessa H puki haalarit päälleen ja kertasi hypyn tavoitteet ja suoritustavan ja kiipesi pikkuruiseen koneeseen. 5000 jalan korkeudessa oli aika poistua koneesta, H astui ulos koneen renkaan lokasuojan päälle ja piti kiinni siiven poikkitangosta. Seuraavaksi tuli hivuttautua siiven reunalle ja päästää jalat roikkumaan vapaana, tarkoituksena on siis roikkua siivestä pelkillä käsillä ja pyytää koneessa olevalta ohjaajalta lupa irrottaa ote. Tässä kohtaa kaikki alkoi mennä pieleen. H:n ote oli liian heikko ja hänen toinen kätensä alkoi hitaasti liusua tangosta. Toinen jalka roikkui jo ilmassa mutta toinen oli nyt liian matalan asennon vuoksi jäänyt vähän jumiin lokasuojalle. H kiroaa mielessään ja päättää ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin vain irrottaa ote. Tässä kohtaa ohjaaja on huomannut H:n tilanteen ja avusti H:ta tönäisemällä H:n jalan lokasuojalta alas. Yhdellä kädellä ei paljoa siinä tuulessa roikuta koneen siivestä joten H:n ote lipeää ja hän lähtee lentoon pystysuorassa asennossa hieman hätääntyneenä. Pari ylimääräistä ja täysin hyödytöntä potkua ilmassa ja H muistaa mitä tehdä. Vartalo kunnon kaariasentoon ja oikea laskuasento on löytynyt. Tosin tässä sähläämisessä aikaa meni niin paljon että H päätti jättää läpäisemiseksi tarvittavan harjoituksen tekemättä (olettaen epäonnistuneensa hypyssä jokatapauksessa) ja avasi varjonsa. Varjon auettua H kirosi mielessään, ehkä vähän jopa ääneenkin, eihän taivaalla kukaan ole kuulemassa kuitenkaan. Maahan päästyään H kävi läpi ohjaajan kanssa mikä meni pieleen. H vastasi että kaikki, mutta ohjaajan mielestä yritys oli hyvä, mutta H tulee suorittaa hyppy kuitenkin uudestaan sillä vapaapudotuksen aikana tehtävä harjoitus jäi tekemättä. Ohjaaja kuitenkin kertoi H:lle että lipeäminen siivestä ei ole harvinaista, joillekin vain oikean asennon löytyminen voi viedä aikaa. Hän ohjeisti H:ta että mikäli seuraavalla hypyllä käy samoin, voi H vain irrottaa otteensa ja jatkaa normaaliin tapaan pyytämättä ohjaajalta virallista lupaa irrottaa ote. Välittömästi seuraavalla hypyllä H teki työtä käskettyä sillä tilanne toistui. Jalat eivät jää sentään tällä kertaa jumiin, mutta heti kun jalat putosivat alustaltaan, H:n ote lipesi. Hän sai kuitenkin tehtyä tarvittavat harjoitukset ja läpäisi tämän hypyn. Iltapäivän aikana H suoritti vielä yhden vastaan hypyn pikkukoneesta sekä yhden hypyn "isosta" koneesta. Ison koneen hypystä H teki parhaan laskutumisensa vielä tähän mennessä! Hieman vielä töksähtävä laskeutuminen, mutta kauniisti jaloilleen kuitenkin. Hienon viikonlopun ja neljän hypyn jälkeen H on vihdoin suorittanut AFF (Accelerated Free Fall) kurssissa ja saa nyt hypätä ns. hupihyppyjä (fun jumps) yksin koneesta, ilman ohjaajaa. Vielä muutamia tarkkuushyppytehtäviä, pari pakattavaa varjoa sekä kirjallinen koe, ja H omaa laskuvarjohyppäämisen A lisenssin.

E ja L tekivät töitä lauantaina ja saivat työpäivän päätteeksi saman ilmoituksen kuin edellisen työpäivän päätteeksi, työt ovat nyt loppu, ainakin toistaiseksi. Sana "toistaiseksi" kuitenkin tarkoitti tässä kohtaa tytöille pysyvästi, ja he alkoivat vihdoin suunnitella Australian ympärimatkalle lähtöä. H:n työtilanne kuitenkin näyttää siltä että hänelle riittää taas töitä spotterina, sillä valokylttiä rakennetaan jälleen. Kaikki oli hieman epäselvää viikon verran mutta tytöt alkoivat kuitenkin etsiä itselleen camper vaniä, eli pakettiautoa, jonka tavaratila on muokattu matkustuskelpoiseksi. Tytöt soittelivat autojen myyjille mutta autot näyttävät myyvän kuin häkä, sillä moni samana päivänä myyntiin laitettu auto oli jo myyty kun tytöt saivat myyjän langan päähän. No vihdoin löytyi sopiva vielä myynnissä oleva vani, joten he sopivat tapaamisen. Auto on sievä Mitsubishi Express van, jossa on pieni keittiö, riittävästi tavaratilaa sekä paikka isolle patjalle. Innoissaan tytöt ostivat auton ja antoivat sille yhteistuumin nimen Åke! Menopeli on siis hankittu!

H:n työskennellessä E ja L hankkivat puuttuvia tarpeita vaniin ja alkoivat suunnitella lähtöajankohtaa sekä matkan reittiä. Tytöt päättivät että koska H:n työt jatkuvat vielä mutta E:n ja L:n eivät, E ja L tulevat lähtemään matkaan edeltä ja H lentää heidän peräänsä heti kun työmaa rauhoittuu. Päivää ennen E:n ja L:n lähtöä ystävämme ja nykyisen kämppiksemme Nooran mielitietty Tarhn halusi varmistaa että auto, jolla matka on tarkoitus suorittaa on tosiaan niin hyvässä kunnossa kuin myyjä meille vakuutti. Auto ajettiin läheisen kaupalle, jonka omistaja on vanha automekaanikko. Hän kierteli autoa ja mumisi että hyvältä näyttää. Hän kiersi auton viimeisen kerran ja palasi vakava ilme kasvoillaan ilmoittaakseen että hän ei kyllä missään nimessä suosittelisi lähtöä reissuun tällä autolla, sillä jäähdyttimeen nesteessä on kuplia. Hän oli vakuuttunut että yksi moottorin seinämistä oli niin kulunut että sitä kautta jäähdytysjärjestelmään pääsi ilmaa, joka ei tietenkään ole hyvä juttu. Korjaaminen saattaisi maksaa jopa 3000 dollaria, eli liki uuden auton verran. Tytöt tunsivat olonsa vihaiseksi, petetyksi ja jälleen epävarmaksi mitä nyt tehdä. Myydäkö auto rikkinäisenä? Tai esittää tietämätöntä ja koittaa myydä ehjänä? Vaiko lähteä silti matkaa silläkin riskillä että auto saattaa hajota matkassa? Tarhn ehdotti että tytöt näyttäisivät autoa vielä varmuuden vuoksi toiselle mekaanikolle saadakseen toisen mielipiteen. Näin tehtiin. Mekaanikon vapautumista odotellessa paikalle saapunut Soz päätti kuitenkin vilkaista ongelmaa uudelleen, sillä myyntitilanteessa hän oli tarkastanut jäähdytimen nesteet, eikä missään näkynyt silloin kuplia. Hetken asiaa tutkittuaan hän havaitsi että jäähdyttimen korkin tiiviste oli rikki ja hän kehotti tyttöjä hankkimaan uuden korkin. H osti uuden korkin 12 dollarilla. Autoa näytettiin kuitenkin mekaanikolle ja hänelle kerrottiin rikkinäisestä, nyt uusitusta korkista. Hän kertoi meille että 40 vuoden työkokemuksella hän on nähnyt yhden tapauksen jossa moottorin seinämä on ollut niin kulunut että jäähdyttimeen pääsee ilmaa ja hän myös kertoi kaikista muista ongelmista joita pitäisi autossa olla mikäli tämä olisi tilanne. Muita ongelmia ei kuitenkaan ole, joten mekaanikko vakuutti että rikkinäinen korkki oli syy kupliin. Tytöt riemastuivat! Ongelma oli korjattu 12 dollarilla!

E ja L lähtivät matkaan reipas viikko sitten ja H istuu nyt töissä lämpökerrasto päällä koittaen ottaa tyttöihin yhteyttä miten reissu sujuu. Koska tässä kohtaa E ja L ovat jossain puhelinverkon kantamattomissa, tulevat tyttöjen tarkemmat kuulumiset viime viikolta seuraavassa päivityksessä! H jatkaa työmaalla, ökypalkalla, toistaiseksi.